RJL / FWB-yhdistyksen historiikki

Suomen Ratsujalostusliiton historiaa
Suomen lämminveriratsujalostuksen perinteet juontavat aina 1500-luvulle saakka. Kustaa Vaasa perusti vuonna 1550 Etelä-Suomeen lämminverisiittoloita, joiden tarkoitus oli tuottaa sotalaitokselle sopivia ratsu- ja vaunuhevosia. Pienimuotoinen ja varsin sattumanvarainen lämminverikasvatus jatkui sen jälkeen kautta vuosisatojen, sekä ratsuväen että yksityisten hevosharrastajien voimalla. Venäjän vallan aikana heräsi Suomen Suurruhtinaskunnassa ajatus järjestelmällisestä siitostoiminnasta, ja sitä edustavasta järjestöstä, mutta suunnitelmat loppuivat alkuunsa kun Venäjä lakkautti suomalaisen sotalaitoksen.

Itsenäisessä Suomessa idea omavaraisesta ratsuhevostuotannosta nousi uudelleen keskustelun aiheeksi. Sen keskeisenä teemana, ja jopa riidanaiheena, oli tulevan kotimaisen lämminverijalostuksen linjaus. Jotkut tahot, edustettuina etenkin puolustusvoimissa, pitivät suomenhevosta parhaana rotuvaihtoehtona, kunhan sieltä jalostettaisiin kevyemmät yksilöt ratsukäyttöön. Muut taas halusivat luoda suomalaisiin oloihin soveltuvan lämminveriratsun suomenhevosten ja täysiveristen risteytyksestä. Tätä vaihtoehtoa kyseenalaisti kolmas taho, joka piti sitä liian monta sukupolvea aikaa vievänä ”trial and error” -menetelmänä. Heidän mielestään kasvattajille huomattavasti kiinnostavampi lähtökohta olisi valmiiden siitoshevosten tuominen ulkomailta pohjaksi kotimaiselle lämminverisiitokselle. Tätä linjaa kannattava ryhmä, eläinlääkintäeverstiluutnantti Hannes Tallqvistin johdolla, oli lopulta se joka oli aktiivisin ja aikaansaavin.

Jalostusliiton perustaminen
Tallqvist ehdotti vuonna 1925 kotimaisen jalostusliiton perustamista vedoten ensisijaisesti maanpuolustuksellisiin tarpeisiin. Omavaraisuus lämminverisissä ratsuissa tulisi palvella itsenäistä Suomea; ratsuväen tarvetta, maanpuolustusta ja myös itsenäisyyden aatetta. Jotta ratsuväellä riittäisi hevosia myös sodan ajan tarpeisiin, tulisi ratsuhevosten määrää Suomessa kasvattaa mahdollisimman suureksi. Siksi tarvittiin jalostustoimintaan mukaan myös siviilipuolen kasvattajia ja hevosharrastajia. Kaavaillun liiton johtoon Tallqvist toivoi ”sellaisia johtohenkilöitä maanviljelyksen ja hevossiitoksen alalla, jotka pitävät maamme puolustusta tärkeänä asiana”.

Tallqvistin ehdotus herätti kiitosta ja kiinnostusta. Ideaa levitettiin kokouksilla ja filmiesityksillä, joiden kautta Suomen perukoillakin päästiin tutustumaan saksalaiseen jalostustoimintaan ja sen tärkeimpiin rotuihin. Lämminverisen monipuolisuus ja soveltuvuus myös raskaimpiin tehtäviin vakuutti nyt myös epäilijät. Kun vielä Saksan lähetystö järjesti tutustumismatkan Itä-Preussin siittoloihin, oli innostus ilmeinen.
Huhtikuussa 1926 puuhamiehet kokoontuivat Helsinkiin ja perustivat Hevosjalostusliitto Lämminverisiitosta varten ry:n – Hästavelsförbund för varmblodsavel rf. Liiton päämääräksi määriteltiin ”Kehittää ja jalostaa oloihimme soveltuva lämminverinen hevonen, niin hyvin urheilutarkoituksiin kuin myös sotalaitoksen lämminverihevosten tarpeen tyydyttämiseksi”. Tavoitteiden saavuttamiseksi liitto tulisi toimia mm. pitämällä kantakirjaa, järjestämällä kilpailuja ja näyttelyjä, hankkimalla ja sijoittamalla arvokkaita siitoshevosia ja tarjoamalla jäsenilleen opastusta hevosen siitoksessa, kasvatuksessa ja hoidossa.

Ensimmäiset hevoshankinnat
Jo kesällä 1926 liiton johtokunnan jäseniä lähti tutustumismatkalle Saksan siittoloihin. Saksa pursui siihen aikaan hevosia, joita tarjottiin kaunein sanankääntein suomalaisille vieraille. Matkan näkemän, ja muiden pohjoismaalaisten siittoloiden kokemuksiin nojautuen, liitto teki päätöksensä; suomalainen lämminverijalostus rakennettaisiin hannoverilaiselle perustalle.

Liitto osti Cellestä kaksi sen jalointa verta edustavaa Fling-linjan oria sekä Verdenistä 13 tammaa. Hevoset tuotiin laivalla Suomeen ja majoitettiin aluksi Hippodromiin ja Ratsastavan Poliisin talliin. Oriit siirrettiin talven jälkeen kartanokiertueelle tekemään tehtävänsä.
Hevoset ja liiton tekemä orivalinta otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Rotuvalintaa kritisoitiin ja moni kyseenalaisti vieläkin lämminverihevosten tarvetta. Liittoa syytettiin propagandasta ja maatiaisrodun syrjinnästä, kiihkeimmät vastustajat yllyttivät jo maaseudun hevosenomistajia vastarintaan. Epäileviä ääniä kuului myös puolustusvoimien puolelta.

Jalostusliitto pääsi kuitenkin aloittamaan toimintaansa, joka jatkui täysin vapaaehtoisin voimin ja yksityisen rahoituksen turvin aina sota-aikaan saakka. Liiton johtohahmona jatkoi Hannes Tallqvist. Alkuvuosien satapäinen jäsenistö edusti etenkin maamme upseeristoa, aatelistoa ja sivistyneistöä. Mukana oli myös muita sen ajan ratsuhevosväkeä; tilanomistajia, eläinlääkäreitä, johtajia ja neuvoksia. Oriit kustansi erillinen yhdistys, jonka jäsenet saivat yhdistyksen osakkeita vastineeksi panoksestaan. Myös lainarahaan oli turvauduttava ja jo 1930 yhdistys oli taloudellisissa vaikeuksissa pankkien vaatiessa lainojen takaisinmaksua. Taustatukijoiksi asettui mm. marsalkka Mannerheim ja Erik von Frenckell, joiden avulla pankit saatiin rauhoitettua.

Oriit Fluchting ja Flingrad astuivat liiton jäsenten kantakirjattuja tammoja. 1932 valikoimaa laajennettiin; oriita luovutettiin myös, tarkan anomuksen perusteella, suomenhevostammojen astutukseen. Sekarotuisia varsoja ei merkitty liiton luetteloihin vaan ne ”unohtuivat” työhevosiksi maaseudulle. Ratsujalostustoiminnan ensimmäiset oriit ehtivät toimia aina sotiin asti. Ne jättivät maahamme yhteensä 81 varsaa, mutta niiden vaikutus meidän lämminverihevoskantaamme ei enää näy tänä päivänä.

Liiton perustamisen myötä alkoi myös lämminerihevosten vuosikatselmus näyttelyn muodossa. Näyttelyjen kautta liitto ja lämminverijalostus saivat kaipaamaansa positiivista huomiota ja tunnustusta. Muttei aina: Vuoden 1932 Viipurin näyttelyyn liittoa ei hyväksytty mukaan lainkaan; järjestäjät ilmoittivat huolivansa vain suomalaisrotuisia hevosia. Vastoinkäymisistä huolimatta maamme lämminverikasvatus alkoi hitaasti mutta varmasti nousta. Vuoden 1935 Kouvolan näyttelyssä 68 arvostellusta lämminveriratsusta jo 45 oli syntynyt Suomessa.

1930-luvun yksityiset siittolat
Suomen ratsujalostuksen peruskivenä olivat alusta asti yksityiset siittolat. Niistä maineikkain, ja toiminnaltaan suurin, oli Kymijoen varrella sijaitseva Rabbelugnin kartano. Rabbelugn oli vuosikymmeniä suomalaisen hevoskasvatuksen kehto – ja kartanon omistajat, sisarukset Eva ja Helena Wrede, jalostustoiminnan osaavat kätilöt. Sisarusten kasvatustulosta hyödynnettiin mm. armeijassa, ratsastavassa poliisissa sekä ratsastusurheilussa. Tosin ensimmäinen Rabbelugnin lämminverinen kasvatti, Wappu, oli oiva työhevonen, eikä suinkaan viimeinen maatiloilla toiminut Rabbelugnissa jalostettu hevonen. Eva Wrede oli itse myös menestyksekäs kilparatsastaja. Rabbelugnin suurin asiakas oli Suomen armeija, mutta siittolan kasvatteja päätyi myös kilpailukentille sekä maataloustöihin.

Muita 1930-luvun keskeisiä siittoloita oli Ernst Rotermannin omistama Brödtorp Pohjankurussa, M. van Gilse van der Palsin omistama Laakspohjan kartano, E. von Knorringin Åminnen kartano, Georg Ramsayn Palikaisten kartano sekä A. Nikanderin Bergstadin kartano Kirkkonummella. Nikander harrasti täysiveristen laukkahevosten kasvattamista ja Bergstad oli sen ajan puitteissa varsin menestyksellinen kilpahevostalli.

Kymmenessä vuodessa liitto oli saavuttanut monia sille asettamia päämääriä. Armeijassa, kilpakentillä, kartanoilla ja myös maataloustöissä näkyi yhdistyksen maahan tuomien oriiden ja tammojen jälkeläisiä. Aachenin kisoihin v. 1937 osallistui seitsemän suomalaista ratsukkoa, joista kolme oli jo oman maan jalostuksen tulosta. Lupaavasta alusta huolimatta lämminverihevosten tuonti jatkui. Vuonna 1937 kirjattiin peräti 1300 tuontihevosta, mikä osoitti, ettei maamme vielä ollut läheskään omavarainen hevosten suhteen. Tähän vedoten liitto haki taloudellista tukea valtiovallalta, mm. pystyäkseen julkaisemaan v. 1935 luodun kantakirjan ja palkkaamaan liitolle konsulentin. Tukea valtiolta ei herunut.

Sodan aikaa
Vuonna 1939 syttynyt talvisota ja sitä seurannut jatkosota verottivat raskaasti myös hyvään alkuun päässeen ratsujalostuksen. Moni kantatamma ja ori menehtyivät sotavuosina. Yksityishevosia luovutettiin armeijan käyttöön. Rehunpuute pakotti siittoloita supistamaan toimintaansa, ja se näkyi myös tiineysvaikeuksissa ja varsakuolleisuudessa. Samalla sotaväen tarve lämminverisistä hevosista kasvoi. Marsalkka Mannerheim puuttui tilanteeseen. Hänen käskystään puolustuslaitos perusti oman lämminverisiittolan Ypäjälle vuonna 1941. Sen perusta luotiin neuvostoarmeijalta sotasaaliina otetuista saksalaissukuisilla tammoilla sekä majuri Ramsayn lainaamalla hannoverilaisoriilla Flüstringerillä. Siittola tuotti varsoja jo seuraavana vuonna ja kirjasi nimiinsä parhaimpina vuosina yli 40 syntynyttä varsaa. Sotatantereelle nämä varsat eivät omaksi onnekseen ehtineet. Sen sijaan moni niistä pääsi taistelemaan kilparadoille. Mm. Helsingin olympialaisissa 1952 Puolustuslaitoksen lämminverisiittolan kasvatit olivat hyvin edustettuina. Viidentoista parhaan viisiottelijan joukosta peräti yksitoista ratsasti Ypäjän hevosilla.

Hyvien tulosten innoittamana puolustusvoimat jatkoi hevoskasvatustaan Ypäjällä myös sodan jälkeisenä aikana. Ruotsin valtion siittolasta, Flyingestä, saatiin lainaksi oriit Dacke ja Negor. Varsinkin Dacken yli viidestäkymmenestä Suomessa syntyneestä jälkeläisestä, nousi aina meidän aikoihimme tuttuja kilpahevosia; lukuisia SM-voittoja ottanut Asta II sekä SM- ja PM- koulumitalisti Marras. Niin ikään Ruotsista tuotu täysveriori Doctor Nobel xx, jätti Ypäjällä niin laukkaradoilla, kenttäkilpailuissa kuin estekentillä menestyviä jälkeläisiä. Menestyksekkäällä kasvatuksella oli myös kääntöpuolensa. Olihan ratsuväki sotaan asti ollut yksityisten kasvattajien suurin asiakas. Nyt armeija oli Ypäjän siittolan ansiosta omavarainen – ja yksityinen kasvatus pulassa.

Pitkällä tähtäimellä Ypäjän kasvatus oli kuitenkin ratkaiseva piristysruiske jalostukselle, ratsastusurheilulle ja hevososaamiselle. Sen merkitystä Lauri Jalkanen kuvaa seuraavasti: ”Ypäjällä saman vuoden varsat pidettiin samassa karsinassa, ja ne tottuivat luottamaan ihmisiin pienestä pitäen. Kun tällaiset hevoset siirrettiin myöhemmin koulutukseen, oli niitä helppo käsitellä. Samalla ratsuttajat tulivat sinuiksi hevosten kanssa, ja tämä molemminpuolinen luottamus vaikutti myönteisesti mm. kilpailusuorituksissa. Ypäjän anti ratsastusurheilullemme olikin korvaamaton. Ilman Ypäjällä kasvatettuja hevosia olisi urheilumme ollut vaikeina sodan jälkeisinä aikoina hätää kärsimässä. Paitsi että Ypäjän kasvateilla kilpailivat armeijan upseerit itse, sai niillä peruskolutuksensa ja kilpailukokemusta moni siviiliratsastaja.”

Synkkä 1950 – luku
Vuosi 1955 voitaneen kirjata maamme lämminverikasvatuksen mustaksi vuodeksi. Uutta aikaa elävässä, ennätysvauhtia kaupunkilaistumassa Suomessa, hevonen oli menneisyyden jäänne. Maatalous koneellistui. Puolustusvoimat siirtyi nopeassa tahdissa elävästä hevosvoimasta mekaaniseen hevosvoimaan. Oma lämminverikasvatus todettiin tarpeettomaksi. Eduskunnan päätöksellä Ypäjän siittola lakkautettiin. Osa hevosista siirrettiin Niinisaloon, osa teurastettiin. Yksityisellä puolella näkymät eivät olleet sen paremmat. Kiinnostus ratsuhevosjalostukseen oli laantunut ja sota-ajan vahingot näkyivät vielä hevoskannassa. Vuonna 1955 astutettiin vain vaivaiset neljä yksityistä lämminveriratsutammaa. Sukupolvenvaihdos katkaisi monella tilalla hevoskasvatuksen osaamisen ja perinteen. Rabbelugn jäi joksikin aikaa maamme ainoaksi yksityiseksi lämminverisiittolaksi.

Kun Hevosjalostusliitto vietti 30-vuotispäiviään vuonna 1956 suurta syytä juhlaan ei ollut. Synkästä tilanteesta huolimatta pystyttiin kuitenkin toteamaan, että liitto oli saavuttanut juuri ne päämäärät joita sen perustajat alunperin olivat tavoitelleet. Liitto oli onnistunut hankkimaan jalostusmateriaalia Suomeen, se oli saanut luotua maamme ensimmäiset kantakirjat ja rekisterit lämminveriratsuista, oli onnistuttu herättämään kiinnostusta alaan ja oli ennen kaikkea pystytty osoittamaan että Suomessa kasvatettu lämminveriratsu on kyvykäs ja tasavertainen suorittaja niin oman kylmäverirodun, kuin ulkomailta tuotujen hevosten rinnalla. Ja olihan kolmessa vuosikymmenessä maahamme syntynyt 1107 ”FWB”- varsaa, kankeasta alusta, sodasta ja vaikeista ajoista huolimatta!

Valoa tunnelissa
Yksityisten kasvattajien luovuttaessa ja Ypäjän kasvatuksen loppuessa, Helsingin Ratsastava Poliisi nousi 1950-luvulla tärkeäksi lämminverijalostajaksi. Konstaapeli Heta Uparin johdolla ja Eva Wreden asiantuntemuksella ja avulla, Ratsastava Poliisi jalosti vuosikymmeniä omiin tarpeisiinsa soveltuvia ratsuja, joista osa myös menestyi kilpakentillä. Ratsastavan Poliisin kasvatustoiminta jatkui aina 1970-luvun alkuun saakka.

Yksityisellä rintamalla virisi 1960-luvulla uutta kiinnostusta hevoskasvatukseen. Honkolan Christine Furuhjelm ja Savijärven Rolf Simonsén, jo 1950-luvulla kunnostautuneet hevoskasvattajat, ryhtyivät kumpikin harjoittamaan laajamittaisempaa lämminverijalostusta kartanoillaan, pääasiallisesti Ruotsista tuodulla hevosmateriaalilla.

1960-luvulla myös Hevosjalostusliiton toiminta sai uutta puhtia. Ratsastusharrastuksesta oli hyvää vauhtia tulossa jokamiehenlaji. Hevosmäärä Suomessa lähti nousuun, mutta suurimmaksi osaksi tuontihevosten voimin. Kasvavaa hevosmäärää haluttiin nyt myös viranomaisten taholta hallita aiempaa paremmin. Vuonna 1969 annetulla asetuksella määrättiin lämminveriratsujen ja ponien rekisteröintisäännöt ja liitolle annettiin tehtäväksi ylläpitää ratsuhevosrekisteriä. Tämän myötä liiton toiminta sai aivan uuden merkityksen ja sen toimihenkilöt tulivat rekisteröintimatkoillaan ympäri Suomea tutuiksi hevosenomistajille. Jo ensimmäisen vuoden aikana Rolf Simonsén ja Eva Wrede saivat tarkastettua ja rekisteröityä 558 hevosta ja 147 ponia. Myös kantakirjamääräyksiin tehtiin joitakin täsmennyksiä. Liitto sai nyt myös viralliseksi tehtäväkseen järjestää kantakirjauksia ja arvostelutilaisuuksia jalostushevosille. Ensimmäiset katselmukset pidettiin jo samana vuonna. Vaikkakin selviä elpymisen merkkejä hevoskasvatuksessa oli nähtävissä, oli ala vielä sangen pieni; uusia lämminverivarsoja syntyi 1960-luvun loppupuolella runsaat 20 vuodessa.

Kiinnostus ratsastusurheiluun ja usko kotimaiseen hevoskasvatukseen jatkui vakaata nousua läpi 1970-luvun. Vuosittain rekisteröitiin jo yli 60 varsaa ja liiton jäsenmäärä kasvoi tasaisesti. Myös työtaakka kasvoi. Tuontihevosia asteli maahan parinsadan hevosen ja ponin vuositahtia. Rekisteröintitehtävää riitti liiton uudelle konsulentille Margareta Segersvenille.

Hevosjalostusliitto avasi, kuten koko suomalainen yhteiskunta tähän aikaan, ovet ja ikkunat ulkomaille. Kansainvälisiä yhteyksiä luotiin kasvattajajärjestöihin ja liiton jäsenille järjestettiin opintomatkoja eurooppalaisiin siittoloihin. Liiton täyttäessä 50 vuotta v. 1976, olivat näkymät aivan toisenlaiset kuin tuona synkkänä lamavuonna 1956. Nyt juhlittiin kolmen päivän ajan Käpylän raviradalla juhlanäyttelyllä, johon tuotiin liki 200 hevosta kansainvälisesti arvostettujen tuomareiden arvioitaviksi. Kasvattajien kärkeä pitivät kolmikko Rabbelugn, Savijärvi ja Honkola.

Nimenmuutos
1970-1980 luvun taitteessa liitto täydensi suppeaa jalostusmateriaalia tuomalla kolmea saksalaissyntyistä vuokraoriita maahan. Aivan kuten liiton alkuvuosina, nämäkin Cellen oriit, Kassander, Joonas, ja Darwin sijoitettiin eri kartanoille astumaan. Ne toimivat myös Helsingin Ruskeasuolla ja Ypäjällä. Vuonna 1982 liitto ryhtyi sen ajan uutuuden, pakastesperman, kokeiluun yhdessä Valtion Hevosjalostuslaitoksen kanssa. Ensimmäinen kokeilu ei ollut rohkaiseva; yhdestätoista keinosiemennetystä tammasta vain yksi tuli tiineeksi.

Vuonna 1980 jo kömpelöksi käynyt nimi, ”Hevosjalostusliitto lämminverisiitosta varten” , muutettiin Ratsujalostusliitoksi. Jalostustoimintaa lähdettiin samalla tukemaan uusien piirijärjestöjen kautta ja henkilöstöä lisättiin.

1980-luvulla Savijärven kartano oli ainoa joka harjoitti mittavaa lämminverikasvatusta. Rabbelugnissa toiminta hiipui Eva Wreden poismenon (1982) myötä ja Honkolassa Christine Furuhjelm vähensi hevosmäärää. Pienemmässä mittakaavassa laadukasta jalostusta harjoitti tänä aikana mm. Maire ja Raimo Paajanen, Outi Rangell, Margareta Segersven sekä Melita Ehrnrooth. Lämminverikasvatus näytti kehittyvän pienten yksittäisten, parin tamman, siittoloiden suuntaan, eikä valtionkaan puolelta ollut odotettavissa paluuta 40-50-luvun laajaan jalostustoimintaan.

Lämminverikasvatuksen rinnalle nousi vahvasti myös ponikasvatus poniratsastuksen kasvavan suosion myötä. Liittoon perustettiin oma ponivaliokunta. Merkittävimmät ponisiittolat olivat 1970- ja 1980-luvuilla Birgitta ja Görel Lönnholzien Kuurilan Ponitalli ja Kirsi Lehtosen Kotimäen Ponitalli. Varsinaisten siittoloiden ohella pienemmät yksityistallit ympäri Suomea muodostivat ponikasvatuksen vankan ytimen.

Takaisin perustehtävään
Vuonna 1988, kenraali R W Stewenin toimiessa liiton puheenjohtajana, maatalousministeriö päätti koota kaikki maassamme kasvatettujen hevosrotujen rekisteröinnin ja kantakirjauksen samoihin kansiin. Päätöksen myötä RJL:n tehtävät ja toimihenkilöt tältä saralta siirtyivät Suomen Hippokseen. Liitolle se merkitsi paluuta ja keskittymistä alkutehtävään; suomalaisen puoliveriratsun kasvatus- ja jalostustyön kehittämiseen, jäsenistön tukemiseen ja ratsujalostuksen aktiiviseen edunvalvontaan.

1990-luvun lamavuosia lukuun ottamatta ratsujalostus ja -kasvatus aina tähän päivään asti on elänyt vahvassa myötätuulessa. Vuosituhannen vaihteen jälkeisinä vuosina astutusten määrä on kasvanut tasaisesti, saavuttaen 798 tamman huippulukemaa vuonna 2009.

Kasvavan kiinnostuksen, resurssien ja osaamisen myötä jalostustoimintaan on noussut monia uusia yksityisiä kasvattajia ja siittoloita. Mm. Maria Haulan, Päivi Granathin, Markus Lindblomin, Anja Lönnholzin, Eeva-Liisa Penttilän ja Heidi Hagelstamin kasvatit ovat suomalaisen lämminveriratsun, FWB:n menestyksekkäitä käyntikortteja kansainvälisillä kilpailuareenoilla ja samalla osoitus siitä, että RJL:n 85 vuoden historian aikana moneen otteeseen kyseenalaistettu tehtävä, tasokkaan lämminveriratsun kasvattaminen ja kasvatustoiminnan harjoittaminen Suomen oloissa ei ole mahdottomuus.

Marianne Zilliacus

Lähteet:
Lauri Jalkanen – Suomen Ratsujalostushistoriikki ( 1984 )
Suomen Hippos – Jalostustilastot

RJL:n puheenjohtajat:

Jalmari Meurmann 1926-1928
Diedrich von Essen 1929 – 1932
O. Rabbe Wrede 1933 – 1937
Georg Ramsay 1938 – 1965
Rolf Simonsén 1966 – 1979
Caesar von Walzel 1979 – 1981
Kirsi Lehtonen 1981 – 1983
R.W. Stewen 1983 – 1990
Amelie Ehrnrooth 1991 – 1994
Håkan Wahlman 1995 –